Tiedättekö sen tunteen, kun oman lapsensa saa ensimmäistä kertaa syliinsä? Sen syvän ja ehdottoman rakkauden ja tietoisuuden että tässä on ihminen jonka ohitse kukaan ei koskaan tule menemään? Jossain syvällä äidin sydämessä herää silloin naarastiikeri, joka on valmis puolustamaan omaansa vaikka mikä olisi. Elämässä voi olla vaikka ketä tärkeitä ihmisiä ja vaikka mitä mukavaa ja ihanaa, mutta kun omaan lapseen sattuu niin kaiken on valmis tiputtamaan ja ryntäämään sydän kurkussa keskellä päivää kaahaten pelastamaan tilanteesta kuin tilanteesta. Jos ette tiedä tunnetta omakohtaisesta kokemuksesta, niin uskoakseni kuka tahansa pystyy siihen samaistumaan ja edes yrittämään ymmärtää mistä siinä on kyse =)
On karmaiseva tunne saada kesken päivän puhelu joka katkeaa kesken. Jossa oma lapsi kirkuu puhelimeen, että äiti mitä mä teen? Ne hakkaa veikkaa ja sitä sattuu, auta, mitä mä teen? Ja suunnilleen siinä vaiheessa puhelu päättyy ja äidin sydän tuntuu pysähtyvän ikuisuuden pituiseksi hetkeksi... Jonka jälkeen se alkaa hakata tuhatta ja sataa ja jalat juoksevat kohti autoa ja lapsia. Onneksi tilanne ei ollut ihan niin paha kun sillä hetkellä tuntui, lapset pääsi turvallisesti kotiin, pakoon toisia jotka kiusasivat ja päätyivät lyömään poikaa niin että naamassa oli iso ruhje. Mutta silti, ei kenenkään lapsen pitäisi joutua elämään edes tämän vertaa läpi koulumaailmassa.
Kyseessä on lapsi, joka on jo vuosia kärsinyt jatkuvista päänsäryistä kouluaamuina. Jonka maha on ollut kipeä useammin kuin äitinä haluaisi muistaa kun on pitänyt lähteä kouluun. Joka on yrittänyt vuosia sanoa, ettei halua kouluun... Kun on siellä kavereita, mutta kun mikään hänen tavara ei ole koskaan tarpeeksi hyvä. Eikä vaatteet oikeanlaiset. Naurukin on ärsyttävä. Pieniä vihjeitä pitkin matkaa siitä että kaikki ei ole hyvin. Monta kertaa poika on joutunut "tappeluun" kouluikänsä aikana ja istunut jälki-istunnoissa kun on myöntänyt lyöneensä. Mutta se mitä poika jätti kertomatta, oli että koulussa oli poikaporukka joka kiusasi haukkumalla, uhkailemalla ja fyysisestikin. Vasta tänä talvena uskalsi vihdoin sanoa, että häntä on tönitty, lyöty ja potkittu ja kun hän on puolustautunut niin tilanne onkin kääntynyt niin että vika on hänessä. Äitinä olen jokaisessa koulupalaverissa yrittänyt sanoa, että kun poika sanoo että sitä kiusataan. Ja koulun taholta on vedottu vaan että pojat nyt nahistelee, ja toisia poikia ärsyttää vähän kun omani on kovaääninen ja vilkas. Kyllähän hän onkin, mitä sitä kieltämään... Mutta se EI OIKEUTA KIUSAAMAAN!!!
Onneksi poika vihdoin uskalsi asiasta puhua ja tilanteeseen saatiin puututtua, nyt kun koulua tässä ympäristössä on muutama viikko jäljellä... Miksi minä siitä täällä kirjoitan? Ehkä muistuttaakseni itseäni siitä, että jatkossa ajan lasteni asiaa tiukemmin ja aktiivisemmin jos alkaa näyttää siltä että asiat eivät ole hyvin! Ja myöskin siksi, että jos jollain on sama tilanne niin tietää ettei ole yksin. Koulukiusaamista on olemassa, paljon ja rajuakin, vaikka usein sanotaan ettei nyt meidän koulussa... Meilläkin kyseessä on ns. kivakoulu, jossa virallisesti on nollatoleranssi kiusaamisessa. Ja silti tilanne pääsi pojan kohdalla näin pahaksi.
Mutta yksi asia on varma: Koskaan enää lastani ei kohdella näin!!! Minulla on kaksi lasta, ja he ovat tärkeintä mitä tämä maa päällään kantaa minulle. Mikään tai kukaan ei koskaan tule menemään siinä asiassa ohitse, voin rakastaa ja arvostaa monia ihmisiä, mutta nämä kaksi ovat minun! Heidän kohdallaan se tiikerin raivo tulee aina nousemaan jos on tarvetta, minä puolustan ja suojelen! Sitä kutsutaan äidinrakkaudeksi <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti